Favours and stuff

Manami Whitney nojasi hämärän ja hiljaisen liikuntasalin kylmään seinään kieputellen pitkää tummanruskeaa hiuskiehkuraa sormensa ympärille. Noin kymmenen sekunnin välein hän kaiveli kännykkänsä tiukkojen pillifarkkujensa taskusta vilkaistaakseen kelloa. Hän oli nimittäin sopinut tapaamisen hänen kanssaan samalla vuosiluokalla olevan Dietrich Lioncourtin kanssa, sillä hänen pitäisi pyytää palvelusta... palvelusta, mikä ei missään nimessä tulisi olemaan viattomimmasta päästä. Siksipä hän oli jo valmiiksi hankkinut jotain, millä lahjoa Die, mikäli tuo ei suostuisi muuten. Tässä tapauksessa tuo 'jokin' oli tietenkin tulitikkuaski, minkä sisällä ei kuitenkaan ollut tulitikkuja, vaan pieniä crack-rakeita.

Manami hätkähti kuullessaan etäämpää askeleita, muttei missään tapauksessa vaikuttanut hermostuneelta. Ehei, Manami oli tuttuun tapaansa mitä itsevarmimman näköinen.

Dietrich asteli hitaasti hämärän liikuntasalin ovelle ja pysähtyi silmäilemään sisälle avaraan huoneeseen. Heti silmien totuttua pimeyteen, hän havaitsi Manamin nojailemassa seinänvierustalla. Vaistomaisesti poika lähti astelemeen tyttöä kohti ja tämä valpastui heti, kun heidän välissään oli vain hieman välimatkaa.
"Ymmärsin, että tahdoit jutella jostain.. öh, tärkeästä asiasta?" Poika aloitti keskustelun hieman laiskasti. Hän oli kuullut huhuja Manamista ja hänen ehkä hieman temperamenttisesta luonteestaan. Yksinkertaisesti poika ei uskonut, että tytöllä olisi mitään sanottavaa, mikä mahdollisesti saisi hänet kiinnostumaan.
Dietrich silmäili tytön vaikealukuisia kasvoja, mutta oli aistivinaan hänen kasvoillaan häilyvän, hieman omahyväisen hymyn. Saattoi poika hämärän takia väärässäkin olla. Hän kuitenkin jäi odottamaan vastausta, seisoen rentona kädet taskussaan, tummat hiukset roikkuen sotkuisesti kasvoillaan.

Manamin kuulo ei ollut pettänyt, pian nimittäin hän huomasi Dietrichin kävelevän häntä kohti kädet taskussa ja tummat hiukset kasvoille valuen. "Ymmärsin, että tahdoit jutella jostain.. öh, tärkeästä asiasta?" tuo aloitti keskustelun hiukan laiskalta haiskahtavaan äänensävyyn. No, eiköhän poika pian innostu. Ainakin Manami oli saanut saksaa käsittelevistä historiantunneista sellaisen kuvan, että poika hyväksyi väkivallan.

"Mietin vaan, että ei sinua kiinnostaisi hakata yks tyyppi tänään koulun jälkeen?" Manami kysyi laittaen kätensä puuskaan, katsoen sitten Dietrichiä pää vinossa. Mielenkiinnosta hän ei vielä kertonutkaan omaavansa lahjuskia, hän nimittäin oli varsin utelias ottamaan selville tekisikö Dietrich noin vain niin kuin hän ehdottaisi.

"Mietin vaan, että ei sinua kiinnostaisi hakata yks tyyppi tänään koulun jälkeen?" Manami katseli poikaan pää kallellaan. Ensin tämä mietti oliko hän kuullut oikein, mutta kuten kuulemansa perusteella, Manami vaikutti hyvin pahansuovalta.
Dietrich ei osoittanut sen suurempia innostuksen, kuin hämmennyksenkään merkkejä. Sen sijaan hän tyytyi vain tuijottamaan tyttöä. Kun tämä ei näyttänyt valottavan asiaa sen enempää, pojan piti vaivautua kysymään.
"Hakata yksi tyyppi..? Kuka mahtaa olla tämä tyyppi?" Dietrich hieroi jäykkiä hartioitaan ja leikitteli asialla mielessään, kunnes vakavoitui. "Enpä oikein usko, että mulla on sen suurempia intressejä setviä riitojasi, saatika ruveta juoksupojaksesi." Poika yritti lukea tytön kasvoja, mutta hämärässä se oli mahdotonta. Sen sijaan hänen piti vain odottaa miten tämä reagoisi. Samalla hän yritti miettiä, kenen kanssa Manami oli tällä kertaa riidoissa. Oli se kuka tahansa, tämä meni selvästi suututtamaan väärän tytön. Lienee ilmeisesti olevan viisainta olla suututtamatta Manamia.

Ensin Dietrich vain toljotti Manamia. Manami ehti jo miettiä, oliko jätkä edes kuullut mitä oli sanonut vai oliko hän aivokapasoteettiosamääränsä puolesta verrattavissa ameebaan. "Hakata yksi tyyppi..? Kuka mahtaa olla tämä tyyppi?" Dietrich kysyi viimein hieroskellen samalla hartioitaan. Ne taisivat olla vähän jumissa. "Enpä oikein usko, että mulla on sen suurempia intressejä setviä riitojasi, saatika ruveta juoksupojaksesi", poika vielä jatkoi. Manami hymähti ja päästi kätensä valahtamaan puuskasta.

Manami kaiveli olkalaukustaan tulitikkurasian ja vilautti sitä Dietrichin silmien edessä. "Arvaa mitä tässä on", Manami kehotti hymyillen vinosti. "Vinkki, siinä ei ole tulitikkuja", hän jatkoi vielä, sulkien sitten aarrearkun nyrkkinsä sisään.

Kuten olettaa saattoikin, tyttö oli selvästi päättänyt, ettei hän hyväksyisi kieltävää vastausta. Hän kaivoi laukustaan tulitikkurasian ja heilutteli sitä pojan silmien edessä. "Arvaa mitä tässä on. Vinkki, siinä ei ole tulitikkuja". Lisäksi tyttö oli selvästi alkanut leikkiä hänen kanssaan. Tahtoaan hän ei tulisi ainakaan saamaan järin helposti läpi.
"Mm.. no, mitäs siinä on?" Häntä ei yhtään huvittanut tuhlata aikaansa henkilöön, joka oli sekä ärsyttävä, että naispuolinen.
Dietrichillä käväisi mielessä, että tikkuaski saattaisi sisältää jonkinnäköisiä huumausaineita, mutta mistä ihmeestä Manami olisi saanut tietää hänen rakkaasta harrastuksestaan... Punniten vaihtoehtoja mielessään ja arvuutellen oliko hommaan koira haudattuna, Dietrich suostui kuuntelemaan tytön ehdotuksen.

"Mm.. no, mitäs siinä on?" Dietrich kysyi. Manami hymähti. Poika oli joko äärimmäisen laiska tai sitten tyhmä. "No minäpä kerron... siinä on kokaiinia crack-rakeiden muodossa", Manami kertoi hymyillen. "Sinun ei tarvitse kuin hakata Gemma Dakota, niin saat sen. Jos tämä on liian pieni annos, älä huolehdi, kyllä minulla on rahaa hankkia lisääkin ja mikäli kokaiini ei miellytä, niin ehkä heroiini, LSD, kannabis...?" Manami luetteli huolettomaan äänensävyyn, tarkkaillen Dietrichiä tummanruskeilla silmillään valppaasti.

Jos Manami olisi narkkari, hän ottaisi varmasti tarjouksen vastaan. Eihän tarvitsisi kuin mukiloida pienikokoinen tytön hupakko, niin saisi nupin ilmaiseksi sekaisin. Manami oli aivan varma, ettei Dietrich voisi kieltäytyä.

Manamin luetellessa eri huumeiden nimiä, poikaa alkoi kihelmöidä. Siitä oli jo tovi, kun hän oli pistänyt päänsä sekaisin muulla kuin alkoholilla, joten tarjous oli vastustamaton. Dietrichin olisi luultavasti voinut luokitella sekakäyttäjien kastiin, joten hänen oli hyvin vaikea keksiä vastausta, jonka mukaan hänellä olisi muuta tekemistä. Todellisuudessa häntä vain inhotti, että Manami tiesi hänestä vähän liikaakin.
"Ärh.. voitit tämän erän. Mukiloin sen muijan sitten.." Dietrich vastasi hammastaan tiukasti purren. Ei luultavasti ollut kauheampaa tapaa viettää viikonloppu, kuin selvänä, joten lopputulos oli odotettavissa. Selvästi Manamikin sen tiesi, mutta lopulta Dien ei ollut varaa ärsyyntyä tyttöön. Olihan hänen tarjouksensa enemmän, kuin kohtuullinen. Nähtäväksi jää saako tyttö toisella kertaa opetuksen toisten asioiden urkkimisesta.
"Onko mitään muuta, mitä minun tulisi tietää? Jotain vaatimuksia mihin kuntoon tytön tahdot hakattavan?" Dietrich huokaisi raskaasti, mutta kysyi selvästi äänessään silkkaa sarkasmia.

Tarkkasilmäisenä neitinä Manami huomasi Dietrichin kihelmöivän, joten hän tiesi voittaneensa jo ennen kuin poika ehti sanoa: "Ärh.. voitit tämän erän. Mukiloin sen muijan sitten.." Manami hymyili tyytyväisenä. "Onko mitään muuta, mitä minun tulisi tietää? Jotain vaatimuksia mihin kuntoon tytön tahdot hakattavan?" Dietrich kysyi ääni sarkasmia tihkuen. Manami vain hymähti. "Sellaiseen kuntoon, että se muija pääsee vain hädin tuskin omin avuin maasta", Manami päätti vastata. "Sitten kun homma on hoidettu, nappaa siitä muijasta kuva ja lähetä mulle kännykkään. Haluun nähä kuinka mustelmilla se on", Manami ohjeisti kaivellen sitten olkalaukustaan lappusen, mihin tämä oli siistillä käsialalla kirjoittanut nimensä ja numeronsa. "Sitten vaan tulet joku kerta minut nähdessäni vaatimaan palkkiota. Takaan, että kama on aitoa ja hemmetin hyvälaatuista", Manami hymähti. "Jos sinulla ei ole enempää kysymyksiä, voit painua mukiloimaan sen pikku nartun", tämä päätti ja katsahti Dietrichiä haastavasti.

Dietrich kuunteli ohjeistuksen huolella ja nappasi paperilappusen Manamin kädestä. Numero oli kirjoitettu huolellisin, hieman kaarevin kirjaimin paperille, jonka päällä luki vielä tytön nimikin. "Selvä. Lyön sen nartun kanveesiin ja siinä se. Asia selvä." Poika nyökkäsi hyväksyvästi Manamille, huitaisi kättään ilmassa, käänsi tälle selkänsä ja lähti marssimaan huoneesta olettaen, ettei tyttö aikonut sanoa enää mitään. "Toivottavasti tästä ei ole kehkeytymässä tapa.. Annat pirulle pikkusormen ja se vie koko käden." Hän jupisi puoliääneen.

Dietrich otti lappusen Manamin kädestä ja lukaisi sen läpi. "Selvä. Lyön sen nartun kanveesiin ja siinä se. Asia selvä." Manami kuuli Dietrichin sanovan ja tämä oli tyytyväinen. Manami katsoi kuinka Dietrich nyökkäsi, heilautti kättään ja lähti sitten astelemaan poispäin. "Toivottavasti tästä ei ole kehkeytymässä tapa.. Annat pirulle pikkusormen ja se vie koko käden", Manami kuuli Dietrichin jupisevan. Manami jätti jupinat omaan arvoonsa ja lähti pian Dietrichin perässä pois.