Look to the sky way up high

\\Lawrencea tänne kaipailen//

"Lawrence Dakota..." Poika maisteli nimeä kielellään - siinä oli jotain mikä painui hyvin mieleen. Nimeä hän ei tosin ollut mielestään aiemmin kuullut, mutta se ei ollut suinkaan ihme uusia tuttavuuksia ahkerasti karttavalta nuorukaiselta.
Pihassa ei ollut muita oppilaita juuri nimeksikään. Valtaosa oli syömässä ja toinen osa luuhasi varmasti oleskeluhuoneessa. Ei sillä, että tämä olisi enempää seuraa tarvinnut.
Dietrich nappasi savukkeen korvansa takaa, poltteli aavistuksen verran sen filtteriä zippo-sytkärillään, kunnes asetteli sen sitten huolellisesti huuliensa väliin. Jotenkin hänellä oli kumma tunne, ettei hän saisi itsestään mitään irti ja Lawrencen kanssa notkuminen etenisi hiljaisin merkein.
Poika vilkaisi sivusilmällään vieressään kulkevan, uuden tuttavuutensa ahkeraa touhua löytää taskuistaan jotakin. Ilmeisesti sytkäri oli kadonnut, niin hän ainakin oletti. Samalla hän silmäili tämän jokseenkin luisevan pojan olemusta päästä varpaisiin.
Pysähtyen piharakennuksen julkisivulta kätkeytyvälle tupakkanurkalle Dietrich väänsi kasvoilleen pienen hymynkareen, katsoen poikaa sitten hieman kysyvästi. "Palaako?" Hän kysyi, nostaen sytkärin tämän kasvojen eteen.

Myrkkyä sisäänsä hartaasti impaten Lawrence nyökkäsi, napaten sitten palavan sätkän sormiinsa. "Joo, kiitos". Ja toisen olemusta pysähtyen sitten tarkkailemaan Lawrence antoi katseensa kiertää toisen päästä varpaisiin. Hiljaisuus tuntui aavistuksen verran ahdistavalta muttei hän oikein tietänyt mitä olisi pitänyt sanoakkaan, joten typertyneenä poika jäi vain suutansa aikomaan, nostaen sitten hieman punehtuneena tupakan uudestaan huulillensa, puhaltaen ohkaisen savukiehkuran ilmoille kiemurtelemaan. "Mä...", hän aloitti hieman takerrellen, sanojen juuttuessa kuivaan kurkkuun polttelemaan. "... Mä en ole nähnyt sua ennen?"
Tyhjää potkiskellen Lawrence tuijotti risaisia kengän kärkiään, huomaamattomasti hieman punaisina helottavaa poskeansa rosoiseksi pureskellulla kynnellä raaputtaen. Miksi piti olla näin nolona? Uusien tuttavuuksien kanssa keskustelu tuntui aina jotenkin kangertelevan, varsinkin jos toinen sattui tuntumaan vähänkin kiinnostavammalta persoonalta, jota Die ehdottomasti tuntui olevan, ainakin ulkonökönsä perusteella joka poikaa miellytti... Mutta eihän sitä ääneen tietenkään kehdannut sanoa. "... Sori, mä en ole sosiaalisesti kovin lahjakas", tämä hymähti.

Zippo-sytkärinsä kiinni napsauttaen ja sitten taskuunsa sulloen Dietrich katseli poikaa tutkivasti. Jotenkin tämän sotkuinen olemus veti häntä puoleensa, mutta ei hänen tietenkään sopinut antaa itsensä luoda johtopäätöksiä henkilöstä itsestään ja päättää oliko tämä hänen huomionsa arvoinen, kun tämä ei toista vielä tuntenut.
Dietrich säpsähti hieman kuullessaan pojan avaavan suunsa hieman takerrellen. "Mä en ole nähnyt sua ennen?" poika sai sanottua. Tämä ei oikein tiennyt mitä vastaisi, eihän hän itsekään ollut poikaa aiemmin nähnyt. Hyvän kasvomuistin omaavana hän selasi äkkiä mielessään oliko hän tosiaan nähnyt tämän joskus aiemmin, mutta tuloksetta.
"Niin no.. Vietän enemmän aikaa itsekseni." Hän aloitti ja puhalsi sitten tupakansavut edessään seisovan pojan pään ylitse. "Mulla ei ole kauheasti.. ummh.. kavereita, joiden kanssa viitsisin liikkua." Hän selitti avuttomana tietämättä lainkaan miltä kuulosti. Siitä huolimatta hän tahtoi kysellä pojasta itsestään, silkasta uteliaisuudesta ja puhtaasta kiinnostuksesta.
"Näytät kauhean tutulta.. silti en muista yhtään missä oisin suhun törmännyt." Hän mietti vihdoin ääneen ja tarkkaili pojan kasvoja, jos tämä vaikka reagoisi jotenkin.
Jotenkin Lawrencen kasvonpiirteet veivät hänen huomionsa ja pikkuhiljaa hänestä alkoikin tuntua, että hän saisi pojan vaivaantumaan tuijotuksestaan.

Tupakkaa huulillansa tiheään tahtiin vierailuttaen Lawrence yritti miettiä mitä Dielle vastaisi, niinkuin hän oli poikaa alkanut oman päänsä sisässä kutsua. Dietrich oli hänen mielestään hieno ja erikoisen kuuloinen nimi mutta jos hän yritti taivutella itsensä jotenkin sanomaan sitä tunsi hän lävistetyn kielensä menevän solmuun pelkästä ajatuksesta. Kieliopillisesti kömpelö, se poika oli kyllä joka mielessä.
Haluamatta kuitenkaan tuota pientä keskustelun poikasta tappaa Lawrence yritti saada jotain vastauksen tapaista sönkätyksi. "Mulla ei ole kauheasti.. ummh.. kavereita, joiden kanssa viitsisin liikkua."...
"Ai? Ihme, sä vaikutat tosi mielenkiintoiselta tyypiltä", poika kokeili varovaisesti, päänsä tupakan savuilla pimentäen. Ei hän halunnut turhan tungettelevalta vaikuttaa, mutta kai pieniä faktoja saattoi silti suustansa livauttaa ilman omantunnon tuskia? Vaikka kohtelias puhelu saikin hänen poskensa lämpiämään, varsinkin kun toinen häntä tiiviisti tuijotellen mainitsi pojan tuntuvan tutun oloiselta... "Mä olen aika mitään sanomaton tyyppi, vaikka me oltaiskin jossain törmätty niin mä tuskin oisin jäänyt kovin elävästi mieleen", Lawrence hymähti toisen käden kylmästä hytisevän olemuksensa ympärille kietoen, viimeisiä savuja sisäänsä vedellen niskat aavistuksen kyyryssä toista takaisin silmäillen.

"Ai? Ihme, sä vaikutat tosi mielenkiintoiselta tyypiltä" Poika vastasi hänen aiempiin, hieman kömpelöihin sanoihinsa. Jos hän tupakkatauon jälkeen poikaa enää näkisi, hän varmasti yrittäisi saada itseensä sen verran rohkeutta, että viitsisi ohikulkiessa tervehtiä. Ehkei hän ollut vielä paljoa Lawrencesta irti saanut, mutta jotenkin tämä oli silti onnistunut saamaan Dietrichin huomion kiinnittymään itseensä.
"Niin no, harvemmin tulee tavattua porukkaa, jonka kanssa.. no, ajatukset osuvat yksiin." Poika mutisi hieman vaitonaisemmin, mutta jatkoi puhumista ilman, että kiinnitti sen suuremmin huomiota sanomaansa. "Voisi kai sanoa, että työnnän ihmisiä väkisin luotani. Ööh.. En kaipaa vierelleni kuin ihmisen kerrallaan."

Nyt jopa Dietrich alkoi punastella. Hän ei ollut tottunut puhumaan itsestään, joka aiheutti hankaluuksia pitää itsensä kasassa. Hän silmäili poikaa, joka veti viimeisiä henkosia savukkeestaan. Omaansa hän oli unohtanut varistaa ja se olikin jo palanut loppuun. Pudottaen maahan natsin, hän alkoi hermostuneesti runnoa sitä myttyyn.
"Ehm.. se mitä yritän sanoa on.. etten kauheasti tutustu ihmisiin. Harvat vetävät huomioni itseensä." Dietrich aloitti sanoja kakoen. Hän lopetti natsin runnomisen ja laski katseensa sitten maahan. "Olet harvinainen poikkeus.."

Toinen näytti sen verran vastustamattomalta punehtuessaan, että Larence tunsi sisällään läikähtävän positiivisesti, varsinkin kun tämä lausui niinkin omartelevia sanoja ääneen.
Poika pudotti loppuun palaneen tupakan jalkoihinsa ja survoi sen kuoliaaksi, melkoisen pituuseron johdosta onnistuen toisen maata hipovan katseen tavoittamaan. Oli ihailtavaa miten joku pystyi puhumaan itsestään noinkin avoimesti, kun Lawrence itse ei pystynyt kertomaan itsestään juuri mitään ilman että tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja värin pakenevan kasvoilta.
"Mä olenkin sitten varmaan aika onnekas", hän hymähti toisenkin kätensä vartalonsa ympäri kietaisten, purevaa kylmää iholtansa hätistämään. Yksi alipainon haittapuolista, pienikin viileä henkäys pisti kehon kylkiluista varpaisiin kipristelemään. Olisi varmaan pitänyt mennä sisälle hyhmeisiä jäseniä sulattelemaan, mutta Dietrichin seura kiehtoi sen verran että poika melkein unohti kuinka lihakset tuntuivat pikkuhiljaa kangistuvan, ylettämättä kumminkaan kasvoille saakka jotka pientä hymyä ylläpitivät, kielenpään pikaisesti hieman rohtunutta alahuulta kostuttaen.

Dietrich pisti merkille Lawrencen hyvin hintelän olemuksen ja huomasi pojan värisevän kylmyyttään. Mieleen kimposi ajatus toisen kietomisesta käsivarsiensa suojaan, mutta ajatus pakeni yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
"Sun taitaa olla kylmä?" Dietrich kysyi sen sijaan, että olisi päästänyt suustaan enempää sammakoita. Takin ojentaminen olisi varmasti ollut hieno ele, mutta koska uusi tuttava oli saman sukupuolen edustaja, ei tämä viitsinyt ruveta tungettelemaan. Muussa tapauksessa se olisi jopa käynyt päinsä.
"Tuota.. niin hienoa seuraa kuin oletkin niin taidat päästää sut menemään, ettet hypotermiaa tavoita." Poika lausui sanat hieman vastahakoisesti. Hän olisi mieluummin takertunut kiinni poikaan ja antanut tämän sulatella käsiään takkinsa sisässä.. Hän katseli poikaa ja yritti tavoitella tämän katsetta, nähdäkseen mitä tämän päässä pyöri.

Otsahiuksensa hieman sivuunsa pyyhkien Lawrence käänsi katseensa äkisti toisen puoleen, läimäisten pian kuitenkin kämmenen otsalleen tuntiessaan toisen silmän seuraavan hieman jäljessä kuin vajaa mielessä. Vitun karsastus, tämä ajatteli happamasti hiuksia takaisin silmiensä peitoksi silitellessä. Ja vasta omat sekoilunsa päätettyään poika sisäisti toisen sanomiset hieman harmistuneena. Ei hän olisi millään halunnut toisen seurasta erota vaikka kylmä inhottavasti luihin ja ytimiin pureutuikin, mutta toisaalta... Lawrencen olisi mieli tehnyt tiedustella etteikö Dietrich olisi ennemmin halunnut astua hieman lähemmä lämmittämään, harmi vaan ettei ihmisten seksuaalisuus ole näiden otsaan kirjoitettu. Joten vaihtoehto numero kaksi oli pienen valkoisen valheen livautus, joka ei todellakaan tulisi menemään läpi.
"E-ei mulla oikeastaan... Vähän viileä", Lawrence hymyili huulet väristen ja kiskoi paitansa hihoja hieman alemma, arpisia käsivarsiaan hieraisten. Ei hän millään olisi halunnut lähteä.

"Hieman viileä? Vai niin." Dietrichia hieman huvitti tapa jolla Lawrence kiskoi paitaansa, joten hänen ei auttanut muuta kuin nostaa kasvoilleen asianmukainen hymynpuolikas. "Kröhöm.. tuota.. Suostutko pukeutumaan edes takkiini? Kun, öhm.. olisi ikävää jos paitasi öö.. venähtäisi." Poika mutisi typerästi ja yritti korjata juuri sanomaansa. "Äh, unohda äskeinen. En vain tahdo, että palellut." Hän selitti perään, riisui sitten mustan, univormua kovasti muistuttavan takkinsa ja ojensi sen värisevälle miehen alulle. Dietrich itse oli kerrospukeutuja, kuten varmasti monet saksalaiset. Hänen yllään oli musta, paksu poolopaita ja kädet olivat verhottu valkosilla hansikkailla.
Takki oli selvästi toiseksi paras vaihtoehto lämmittimeksi, vaikka ensimmäistä ideaa hän kannatti vahvasti. Dietrich torui itseään mielessään toimettomuudestaan, jota ei juuri koskaan hänelle käynyt. Useimmiten hän teki juuri kuten oli itselleen parhaaksi nähnyt, mutta tämän pojan kanssa ei niin ollut.
Samantien hän tajusi miten pienikokoinen Lawrence olikaan.. Ehkä takki on hänelle aivan liian suuri. Hienoa. Ihan kuin häntä koeteltaisiin. Dietrich tunsi syvää ärtymystä itseään kohtaan.

"Eh?" Lawrence hätkähti hieman tuntiessaan pienen lämpimän tunteen leviävän harteiltaan ympärillensä. Oliko toinen tosissaan? Noinkin kohteliaasta eleestä ei voinut muuta kuin punehtua, kasvojen kääntyessä maata kohden tuon nolon reaktion hiusverhon taa kätkien. "Kiitos", poika naurahti hieman hermostuneesti, omaa pienuuttansa takin lämpöön hautautuen, äsken kylmästä niin kireiden lihasten rentoutuessa hieman, luoden kasvoille aavistuksen verran raukeamman ilmeen sen kylmästä värisevän hymyn sijaan. Miksi Die oli hänelle niin kiltti? Hän hädin tuskin tunsi poikaa ja silti... Ei sillä että Lawrence olisi tuntenut mitään aihetta valittaa, päinvastoin. Poika tunsi olonsa hieman hermostuneeksi, sillä ei tiennyt oliko toisen ystävällisyydellä jonkinlaisia pyrkimyksiä, kun taas toisaalta... Jokin tämän olemuksessa viesti muuta, ei Lawrence oikein suostunut ajattelemaan toista jonain tuntemattomiin päämääriin pyrkyrinä.

"Tuota ha-" poika aloitti käheästi hieman lähemmä astahtaen, kunnes ääni hukkui taskussa huutavan vaativasti, oman siskon nimen välkkyessä näytöllä. Lawrence huokaisi lannistuneesti. "Sori, mun täytyy vastata tähän", hän mumisi hieman happamasti syrjempään astellen ja nosti luurin korvalleen, tympeän tervehdyksen mumisten.

Lawrencen vaimea naurahdus sai hymynvivahteen nousemaan Dietrichin huulille. Hänestä poika näytti verrattoman suloiselta hieman liian suuressa takissa. Kun tämä astui Dietrichia askeleen lähemmäs, kuin aikoen kysyä jotakin, pojan lihakset jännittyivät hieman. Lawrence oli näemmä rentoutunut, joka sai Dietrichin sen vuoksi uteliaaksi.
Samassa pojan taskusta kuului kimeä meteli, joka sai tämän perääntyen vastaamaan puhelimeensa.
Ei voi olla todellista... Dietrich ajatteli karkeasti. Hänen olisi tehnyt mieli viskata mokoma kapistus kaaressa roskapönttöön, mutta sen sijaan hän elätteli toiveita, ettei soittaja lannistaisi tunnelmaa sen enempää. Kuten vaikka vaatien poikaa lähtemään toisaalle.

Pienen ja kiukkuisen puhelun lopetettuaan Lawrence painoi punaista luuria kulmat aavistuksen verran kurtussa, työntäen sitten tuon teknologisen ihmeen takaisin taskuunsa. Gemma valitsi aina parhaat hetket häiritä ja mukista siitä kuinka tarvitsi kamaa joko nyt tai heti, luottaen siihen että veljellä oli aina heittää annos tai kaksi hieman illemmalla kun sattui väärissä porukoissa pyörimään. Porukoissa joista hän ei kehdannut hieman etäämmällä seisoskelevalle Dielle mainitakkaan, kun ei toisen suhtautumista diilerin puuhiin oikein tiennyt.
Ja hieman pahoitteleva hymy huulillaan hän pian takaisin pojan luo astelikin, tavanomaisesti poskeansa raapien, samalla kun antoi katseensa kylmää asfalttia kuluttaa. "Sori tosta", Lawrence kokeili takkia tiukemmin yllensä rutistaen.

//Sori lyhyydestä, aivoissa kävi aikasulku ): //

Dietrich oli odotellut kärsivällisesti puhelun ajan, muttei ollut kuullut lainkaan mitä hän ja soittaja olivat puhuneet. Lawrencen niin vaimea ääni oli pistänyt Dietrichin ponnistelemaan oikein olan takaa, saadakseen selvää sanoista, mutta tuloksetta. No, eipä sen väliä. Puhelun päätyttyä poika näytti siltä, ettei aikoisi karata. "Sori tosta." Hän pahoitteli ja rutisti takkia tiukemmin ylleen.
Dietrich astui nyt määrätietoisemmin lähemmäs Lawrencea, kuin pystymättä pitämään itsensä metriäkään kaueampana. Hän kääri takin hihat pojalle sopiviksi ja puristi sitten tämän kädet vasten omiaan. "Ei se mitään. Kätesi ovat yhä hieman kylmät." Hän sanoi tyynesti, vaikka todellisuudessa hänen kauhisteli ajatella miten poika reagoisi hänen, ehkä hieman tungettelevaan eleeseensä. Dietrich katseli Lawrencen tummia silmiä toivoen löytävänsä rohkeutta jostain tehdä seuraavan siirron. "Mmh.. olit aiemmin sanomassa jotain, kunnes puhelin keskeytti?" Hän palasi takaisin aiempaan välikohtaukseen ja odotteli pojan juoksevan karkuun.

Hengitys aavistuksen verran raskaaksi käyden Lawrence vältteli toisen katsetta, tämän lämpimän kosketuksen tuntiessaan kumminkin tahtomattaan värähtäen, oman ujoutensa ilmi tuoden. Ja ehkä pienen palan seksuaalisuuttaan, mutta siitä ei poika niinkään välittänyt, hänelle oli aivan se ja sama mitä muut ihmiset siitä ajattelivat. Ei se kuitenkaan tarkoittanut että hän olisi ympäriinsä vaaleanpunaisissa sateenkaari vetimissä hypellyt... Ja minne se ajatus taas harhailikaan? Lawrence ajatteli hieman vinosti hymyillen.

"Mmh.. olit aiemmin sanomassa jotain, kunnes puhelin keskeytti?" Poika tunsi kuinka hänen aatamin terävästi esiin pistävä aataminomenansa liukui kurkunpieltä pitkin, tyhjän nielauksen ohessa. Minne kaikki se rohkeus ja itsevarmuus nyt katosi? "Tota... E-ei mitään ihmeellistä, ghe", tämä hymyili posket kuumuutta hohkaten.

Kun Dietrichin kosketus oli saanut pojan värähtämään, hän uskalsi toivoa, että poika tosiaan olisi mieltynyt miehiin.
Kun Lawrence ei ollut tahtonut paljastaa mitä hänen mielessään oli aiemmin liikkunut, Dietrich siirtyi rohkeammin hypistelemään pojan korvan taakse kätkeytyviä hiuksia, josta hänen kätensä valahti kaulaa myöden leualle. Hän mittailli hiljaa mielessään pojan reaktiota, katsomatta tätä suoraan silmiin. Sen sijaan hän keskittyi sivelemään peukalollaan tämän kutsuvia huulia, pitäen lopun kämmenestään pojan leuan alla. Rohkeasti hän kohotti tämän päätä, kuin valmistautuen suutelemaan tätä..

Perhoset vatsanpohjassa ensin hetken aikaa riehuen Lawrence tunsi kuinka jokainen lihas pojan kehossa jännittyi aivan ykskaks toisen tehdessä aloitteen ilmeisesti sen rohkeuden turvin joka häneltä itseltään tuntui puuttuvan. Ja hyväilevästä kosketuksesta omalla luvallansa nauttien Lawrence antoikin silmiensä lipua hieman raolleen, niin että tummat silmät vain pilkistivät mustan rajauksen ja hiusverhon takaa auringossa välkehtien, värisevien sormenpäiden vallellessa Dien niskaan. Tämä päivä saattoi näemmä tuoda mukanaan positiivisiakin yllätyksiä.

Dietrich yllättyi vahvasti, kun Lawrence ei juoksutkaan karkuun, vaan siirsi kätensä tämän niskaan. Dietrich uhkui jo selvää itsevarmuutta, eikä häntä enää vaivannut perääntyisikö poika sittenkin. Olihan hän jo tehnyt selväksi, että hän tahtoo samaa.
Dietrich kiersi toisen kätensä Lawrencen ympärille ja toisella kädellä piteli yhä tämän kasvoista, kohottaen ne lähelle huuliaan. Hänen jokainen lihaksensa oli jännittynyt, eikä hän pystynyt pitämään itseään erossa enää pidempään.
Päättäväisesti Dietrich painoi huulensa tiukasti Lawrencen huulille, painaen tätä sitten tiukemmin itseään vasten. Ilma ei tuntunut enää lainkaan niin kolealta kuin aiemmin. Päinvastoin. Hänet oli vallannut kihelmöivä lämpö, jonka aiheutti tuo suudelma.
Viimein Dietrich irroittautui Lawrencesta ja suki tämän etuhiuksia silmien edestä, nähdäkseen tämän paremmin. Hymy nousi vaimeasti hänen kasvoilleen..

Huulet hieman raollaan Lawrence tunsi kuinka perhoset mellastivat nyt tiensä hänen kurkkuunsa, jättäen tuon pienen ja jännittävän kihelmöinnin jälkeensä. Toisen olemuksessa oli jotain jännittävää ja tuon ehkä hieman lyhyen mutta ehdottomasti suupielet hymynpoikaseen nostattava suudelma jätti pojan odottamaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla olisiko Diellä samanlaisia kortteja enempää hihaan kätkettynä...
Tuntiessaan kuitenkin toisen sormien pyyhkivän hänen hiuksiansa hieman syrjään laski pojan mieliala aavistuksen verran, sillä kun hänen katseensa yritti toisen omaa tavoitella tunsi hän toisen silmänsä karsastavan selvästi, tehden olon kiusaantuneeksi ja hieman häpeälliseksi. Sillä vaikka Lawrence tiesi ettei kaikki aamuinen vaivannäkö oman ulkonäön eteen mennyt hukkaan oli tuo pieni oikku ainut asia jolle hän ei voinut mitään. Niinpä poika pudisteli hiukset takaisin kasvojensa peitosi. "Näin on parempi", hän hymähti nolona.

Pojan huitoen hiuksinsa taas silmiensä peitoksi, Dietrich huomasi tämän häpeävän jotain itsessään. Aluksi hän oli luullut pojan katselevan maailmaa otsatukan alta tarkoituksella, mutta nyt hän huomasi, ettei se niin mennyt. "Kasvoissasi ei ole mitään vikaa.. Voit siis lopettaa kulkemisen tukka silmillä." Dietrich sanoi painavasti, mutta tarkoittaen mitä oli sanonut.
Hänen teki mieli haroa hiukset pois silmien edestä, mutta jos poika tunsi olonsa kiusaantuneeksi, niin näin oli hyvä.
Dietrichin teki mieli vain sulloa edessään hieman ujosteleva poika käsivarsiensa lämpöön, mutta sen sijaan hänen huomionsa kiinnitti koulunpihalla roikkuva kello. Ruokatunti oli päättynyt jo ajat sitten. Eipä hän erityisemmin tunteja seurannut, mutta hän oli jo päätynyt opettajan valvovien silmien alle.
"Mmh.. Kello alkaa olla paljon. Mitä sanot, pitäisikö siirtyä sisälle?" Poika huikkasi ohimennen, vaikkakin hieman vastahakoisesti. "Sisällä on myös paljon lämpimämpää." Hän vihjasi lopulta hieman toiveikkaana.

Lawrence arvosti sitä faktaa ettei toinen ryhtynyt sentään inttämään hänen olemuksestaan ja siitä että tämä piti mielummin kasvonsa piilossa, vaikka pienen kohteliaan kommentin soikin jonka mukaan hänen ei olisi tarvinnut seurailla maailman menoa hiusverhon takaa. Ja huuliansa nuolaisten avasi Lawrence juuri suunsa sanaistakseen jotain toisen kuultavaksi, mutta Die kerkesikin ensin ja hieman harmistuneena kellonpuoleen vilkaistessaan joutui tämä toteamaan toisen olevan oikeassa. "Joo, miten vaan. Mä ajattelin kyllä skipata seuraavan tunnin, matikka ei oo oikein mun juttuni",Lawrence virnisti pieni muotoisesti, ovia kohden astahtaessaan.

Kun Lawrence ilmoitti jättävänsä matikantunnin väliin, vilkaisi Dietrich lukujärjestystään. Siinä puhuttiin ilmeisesti jotakin äidinkielestä, jonka voisi yhtä hyvin viettää lepuuttamalla silmiä. Ulkona seisominen oli saanut veren pakkautumaan ja tehnyt miehen hieman väsyneeksi.
Dietrich asteli ulko-ovia kohden heti Lawrencen perässä ja hänestä tuntui siltä, ettei päivä ollut todellakaan valunut hukkaan. Ei hän silti ruokalaan aio enää mennä, se on varma.