The unnamed feeling..

Dietrich asteli vastahakoisesti kohti koulun ruokalaa. Hän inhosi kouluruokailua yli kaiken, jonka takia paino olikin päässyt putoamaan. Ainoa syy miksi hän tuossa paikassa oli se, että opettaja oli väläyttänyt jälki-istuntolappua hänen silmiensä edessä ja pitänyt kunnon puhuttelun ilmaisesta ruoasta ja sen etuoikeudesta.
Dietrich tuhahti ja pudisti ajatuksen mielestään. Jos paikalle saapuminen riittäisi pitämään opettajan aisoissa, yhtä hyvin hän voisi tappaa aikaa niinkin.
Ihmisten hälinä kantautui pojan korviin, kun hän astui ruokalaan. Kukaan ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota tulijoihin, jolloin hän seippasi nopeasti tarjottimen ja asetteli lipukkeensa sen lukijaan. Lautaselle ei tietenkään päässyt perunan seuraksi kuin pieni nokare kastiketta ja sitäkin vähemmän salaattia.

Sen enempää keittäjän toruvasta ilmeestä välittämättä, Dietrich suuntasi tiensä kohti pöytää, joka seisoi ikkunan vieressä. Tarjottimelta hän pilkkoi perunan ikäänkuin hämäykseksi, mutta työnsi koko helahoidon sitten syrjään ja päätti mielessään, ettei hän jaksa raahautua ruokalaan joka ikinen päivä. Jopa jälki-istunto on sen rinnalla kevyttä. Ruokalassa ei tuntunut olevan ketään kenen kanssa voisi kuluttaa aikaa, joten Dietrich sieppasi taskustaan filtterin, sätkäpaperia ja purua - alkaen kääriä itselleen sätkän.

\\Juu, alku on aina hankalaa, kuten muutkin ovat huomautelleet. Tarkoitus oli esitellä Dietrich. Tähän saa osallistua kuka vain :--)//

//Hmm... Ajattelimpahan liittyä seuraan ihan muutenvaan? Jos vaan kelpaa (://

Vesilasi kädessään Lawrence kyräili hetken aikaa täpötäyttä ruokalaa tummien otsahiustensa takaa, vapaata paikkaa etsiskellen. Joka paikassa näkyi kuitenkin vain tuttuja klikkiytymiä, eikä yhdelle ruipelolle narkkarille tuntunut olevan tilaa missään? Miksi ihmeessä hänen oli edes pitänyt vaivautua tänne asti kurkkuansa kostuttamaan? Ehkä tekemisen puutetta, kun tupakatkin olivat loppu niin ei ruokatuntia voinut nikotiinia imppaamallakaan kuluttaa... Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt ajatella, sillä nyt kun tupakka mieleen pinttyi, kasvoi nikotiinin himo entistäkin suuremmaksi, saaden lasia kannattelevat vänkyrät sormet värisemään.

Ja pian pojan silmään pistikin joku toistaiseksi tuntematon jonka kädet käärivät näppärästi sätkää, saaden tummat silmät välkähtämään. Yrittänyttä ei laiteta, eikö niin? Ja ainahan sitä voisi kysyä... Niinpä tennarien pohjat lattiaa vasten vingahdellen poika asteli varovasti hieman lähemmä tuota sätkän kääntäjää, vastakkaiselle puolelle pöytää istahtaen. "Ermm tuota... Hei?" Hän aloitti varovaisesti ja puhalsi hiuksiansa hieman syrjempään, vesilasia huulillansa vierailuttaen. "Haluaisitko ehkä heittää yhden tupakan?" Poika kysäisi suupielet hieman nykien.

\\Tottakai seura kelpaa, kiitoksia. (=//

Sätkän näppärästi käärittyään Dietrich sujautti sen korvansa taakse ja vilkuili samalla hermostuneesti ruokalan kelloa toivossa, että saisi pian hiippailla tiehensä.
Samassa hän kuuli kenkien äänekästä vingahtelua ja ymmärsi, että tulija asteli selvästi hänen suuntaansa. Niin hitaasti kuin hänen järjenjuoksunsa ehtikin toimia, tulija istuikin jo hänen edessään. Dietrich katsoi tummatukkaista poikaa hitaasti, kun tämä tervehti hieman arasti ja pyysi saada tupakan.
"Juu, toki." Poika mutisi puoliääneen ja kaivoi taskustaan sätkäpaperia filtterin suojaksi. Hän nivoi tukun purua sätkälle, kieritteli sitä ripein, tasaisin liikkein ja nuolaisi paperin kulmaa. Hetkessä sätkä oli valmis ja hän ojensi sen edessään istuvalle pojalle jonka kasvot kertoivat, ettei tämä ollut joko nukkunut tarpeeksi tai oli vahvasti tupakan tarpeessa.

Kello oli vilahtanut eteenpäin vain muutaman sentin joka kertoi, että poika oli viettänyt aikaa ruokalassa suunnilleen 15 minuuttia. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi kertomaan, ettei pojalla ollut halua istuskella paikallaan ruokatarjottimensa kanssa enää hetkeäkään. Hän pinoi työkalunsa tarjottimelle ja silmäili samalla opettajien suuntaan. Dietrich oli pannut merkille, ettei poika häen edessään oli juonut juuri lainkaan. "Umh.. Käyn heittämässä tarjottimen ja menen sen jälkeen tupakalle. Miten on.. jäätkö tänne vai.. lähdetkö seuraksi?" Poika kysyi silmät vierustoveriinsa uteliaasti naulittuina.

//No prob (://

Lawrence työnsi tupakan korvansa taa pienesti nyökäten kiittäen ja jäi sitten tuijottamaan puoliksi tyhjää vesilasiaan, haluttomana sitä loppuun juomaan kun vatsahapot polttelivat muutenkin niin kipeästi että pieni kurina kuului varmasti tuon toisenkin tupakka ystävän korviin. Suoraan silmiin hän ei uskaltanut toista katsoa sillä pelkäsi toisen silmänsä karsastavan niinkin pahasti että saattaisi näyttää aivan laitoksesta karanneelta, vaikka toisaalta univaikeuksista ja nikotiinin puutteesta lommoutuneet kasvonpiirteet eivät varmaan muutenkaan saaneet poikaa oikein itseänsä edustamaan. Onneksi suurimmat varjot olivat taitavasti puuterin ja meikkivoiteen taa kätketty, niin ettei tämä nyt ihan haudankaivajalta uskonut näyttävänsä. Kuitenkin...

Lawrence hätkähti hieman kuullessaan toisen jälleen avaavan suunsa, katseensa pöydän pinnasta nostaen. "Erm.. Joo, mikäs siinä. Voisin mä vaikka lähteäkkin", hän hymähti nyökäten, pitkien sormien sukiessa mustia suortuvia, herra nimetöntä huomaamattomasti vilkuillen samalla kun sai luisen olemuksensa ylös tuolilta kerättyä. "Onko sulla nimeä?"

Dietrich nousi ylös tuolilta samalla, kun katseli edessään istuvan pojan ahkeraa hiusten sukimista. Dietrich ei ollut varma siitä oliko poika vajonnut ajatuksiinsa vai oliko tämä muuten vain poissaoleva luonne. Viimein poika osoitti hieman merkkejä itsestään ja vastasi hänen kutsuunsa myöntävästi, kammeten itsensä ylös tuolistaan. Dietrich keräsi tarjottimensa ja lähti astelemaan rauhallisesti eteenpäin. Lopulta hän kuuli vaimean äänen kysyvän hänen nimeään.
Heittäen astiansa niille varatulle paikalleen, Dietrich suki pitkät hiukset silmiensä tieltä ja katsoi poikaa merkitsevästi. Hän oli hieman yllättynyt tuttavallisesta kysymyksestä, jollaisia hän harvoin sai. Ei hän muutenkaan ollut odottanut törmäävänsä mielenkiintoisiin kasvoihin niin epämuodollisessa paikassa.
"Juu, onhan mulla nimi. Dietrich Lioncourt." Käytävästä pihamaalle astuttuaan Dietrich lähti johdattamaan poikaa tupakkanurkan suuntaan. "Entä, mikäs sun nimesi mahtaa olla?" Hän kysyi hieman rentoutuen.

//Jospa mä vielä vastailen tän kerran tähän ja seuraavaa viestiä vois laittaa tuonne pihamaan puolelle? : d//

Puolitäyden lasin pöydälle unohtaen Lawrence lähti seuraamaan Dietrichiksi esittäytynyttä poikaa, kädet tiukahkojen farkkujen taskuun pujottaen.Die, lemnpinimi käväisi hänen mielessään nostattaen pienen hymyn huulille, mutta ääneen Lawrence ei tietenkään mitään sanonut, ennenkuin toinen sattui hänen nimeänsä kysymään, aavistuksen verran rennomman oloisena kun vain hetki aikaisemmin.
"Erm... Lawrence, Lawrence Dakota", poika vastasi pikaisesti ja nappasi sätkän korvansa takaa, sen pehmeiden huuliensa väliin sujauttaen samalla kun sormet haeskelivat sytkäriä melko turhauttavin tuloksin. Se oli kai jälleen piiloutunut jonnekkin oman huoneen sotkujen kätköihin.

//Ja sori että tästä tuli näin lyhyt ;<//

\\Jatkuu pihamaalla.....//