Hiljaiset hetket

// Machipen tänne näin\\

Vaaleahiuksinen nuorukainen käveli kirjahyllyjen välillä etsien jotain mielenkiintoista kirjaa. Pojalla oli valkoinen kauluspaita, jonka pari ylintä nappia olivat auki, tummat farkut ja mustat tennarit. Silmät olivat koristeltu kajaalilla vasemman puoleinen silmän yli oli tehty kajaalilla viiva. Hopea rengas koristi alahuulessa ja olalla roikkui mustan värinen olkalaukku. Poika otti käteensä Cecelia Ahernin kirjoittaman kirjan. Hän on lukenut ennenkin tämän kirjailijan kirjan ja piti siitä kuinka tämä oli kirjoittanut. Thanks for the memories oli kirjan nimi ja nuorukainen alkoi lukemaan takakantta. Koulupäivä oli juuri loppunut ja hän oli tullut kirjastoon melkein heti. Hän vietti aikaansa kirjastossa paljon. Ei oikein muutakaan tekemistä ole. Ei kun hänellä ollut yhtään ystäviä eikä tahdokaan. Näin oli hyvä.

Poika päätti etsiä jonkin hyvän paikan, jossa voisi lukea rauhassa. Niinpä hän lähti kävelemään etsien katseellaan mahdollisimman yksinäisen paikan. Jonkun aikaa etsittyään hän näki onnekseen tyhjän pöydän ja istuutui siihen laittaen laukun vierelleen lattialle. Niin nuorukainen avasi kirjan ja alkoi lukemaan kirjaa.

// Hieman tönkköä, mutta en ole ropettanut nyt vähään aikaan niin olen hieman ruosteessa ja otsikko joku niin random XD\\

//Älä välitä, munkin teksti on vähän ruosteista : D//

Marcus Corniell

Marcus siveli poikittain sormellaan hyllyssä olevien kertomakirjallisuuden kirjojen selkiä. Hän yritti poimia jonkin mielenkiintoisen nimisen, jota ei ollut koskaan kuullutkaan. Pian hän löysikin jonkun mielenkiintoisen nimisen kirjan, otti sen käteensä lukeakseen takakannen selostuksen. Kirja oli Khaled Hossein - nimisen kirjailijan kirjoittama A Thousand Splendid Suns. Takakannen teksti vaikutti kivalta, joten nuorukainen päätti ottaa luettavaksi tämän kirjan. Hän laittoi sen kainaloonsa ja lähti kävelemään kohti vakiopaikkaansa, jossa lueskeli aina lukiessaan kirjastossa kirjoja. Hän kävi täällä kohtuullisen usein, mutta vietti aikaa myös joskus toistenkin seurassa. Ei hän muiden kanssa kamalsti tuttavuutta tehnyt, muttei se ollut pahakaan jos vaikka tekikin. Sitä välillä viihtyi yksin omassa seurassa ilman mitään häiriötekijöitä.

Kirjaston ilmapiiri oli hiljainen, kuten sen pitikin. Siksi siellä viihtyikin aina ja pystyi lukemaan kirjaa pitkällekin ilman kenenkään häiritsemättä. Marc oli pukeutunut sinä päivänä lyhythihaiseen tummansiniseen huppariin, mustiin farkkujen tapaisiin housuihin ja harmaisiin tennareihin, joissa oli valkoisen kengännauhat. Hiusket oli kammattu, mutta saattoi pyörteen kohdalta alkaa sojottaa hieman sivulle.

Nuorukainen huomasi jonkun muun ehtineen hänen vakkaripöytäänsä. Ja vielä hänen paikalleen, mutta eikai sillä väliä ollut. Kunhan hän pääsisi samaan pöytään, jossa oli tottunut istumaan jo monta kuukautta. Hän siis istuutui toiselle puolelle pöytää laskien mustan olkalaukkunsa lattialle tuolin viereen. Marc vilkaisi uteliaana poikaa, joka näytti olevan uppoutuneen lukemaan kirjaa, jonka nimeä tai kantta hän ei nähnyt.
Marc avasi oman valitseman kirjansa ja ryhtyi lukemaan ensimmäisen sivun. Alku oli tylsä, kuten yleensäkin kaikissa kirjoissa, mutta yleensä ne loppua kohden alkoivat muuttua paremmiksi.

//Lagausvuoro... :--D//

Joshua kuuli jonkun istuutuvan saman pöydän ääreen, mutta ei nostanut katsettaan kirjasta. Mutta hänen oli jotenkin vaikea keskittyä kirjaan kokonaan nyt. Se ei johtunut toisesta vaan hänestä. Nuorukainen ei vain pystynyt olemaan rentona, joka johtui hänen menneisyydestään, mutta hän ei ulkoisesti näyttänyt sitä ainakin yritti olla näyttämättä. Joshua yritti olla ajattelematta sen enempää tai muuten hän voisi saada jonkinlaisen kohtauksen. Sitä hän ei tahtoisi, nyt nolata itsensä vain sen takia, kun joku istuutui saman pöydän ääreen kuin hän. Hetken päästä nuorukainen sai rauhoitettua itsensä ja työnnettyä synkät ajatuksensa pois. Hän oli kumminkin seonnut riveistä ja joutui etsimään sen kohdan mihin oli jäänyt, missä ei kestänyt kauaa.

// Lisää tönkköä tekstiä XD Ja anteeksi tämä lyhyys\\

Marc ei ollut aivan varma vaivaantuiko toinen hänen istuutumisestaan samaan pöytään. Häntä vilkaistuaan tuo ainakin jatkoi kirjansa lukemista, joka ilmeisesti oli -kuten hänelläkin - alkuvaiheissa. Ei Marcinkaan ollut helppo keskittyä kun vastapäätä istui toinen ihminen. Nuorukainen vilkuili kirjan yli toista ja pisti merkille tämän vartalon naisellisuuden vaikka edusti sukupuoleltaan samaa kuin hänkin. Ei toinen ruma ollut, ei ollenkaan, Marc vain ryhtyi pohtimaan geettistä perimää miehille, jotka omasivat hieman naisellisemman ja solakamman vartalon. Oli hänelläkin ajatuksenaiheet!

"Mitä sä luet?" Marc kysyi uteliaisuuttaan toiselta, joka ehkä halusi hänen kaikkoavan sen sileän tien vaikka kuuhun, kunhan saisi olla rauhassa. Omasta rauhastahan ihmiset yleensä tulivat kirjastoon, niin hänkin. Nyt hänen oli kuitenkin vaikea keskittyä eikä ehkä puhuminen haittaisi paljoakaan. Ei ehkä toinen tuntuisi sen jälkeen niin tuntemattomalta?

//lyhyttä tääkin :-D//

Joshua nosti katseensa kirjasta ja katsoi harmahtavan sinisillä silmillään toista silmiin, kun kuuli toisen kysyvän häneltä mitä kirja hän luki. Hämmennys paistoi hänen silmistään, hän ei osannut odottaa toisen puhuvan hänelle. Nuorukainen ei oikein tiennyt mitä hän tekisi. Tai oikeastaan tiesi, mutta miten? Olla vain hiljaa ja jatkaa lukemista vai..
" Thanks for the memories", vaaleahiuksinen vastasi huomaamattaan. Joshua jäätyi. Miksi hän oli vastannut? Nyt hän oli tehnyt aivan väärin. Tämä ei tiennyt hyvää. Joshua ei saisi antaa tuon päästä liian lähelle häntä tai muuten taas jotain pahaa tapahtuu tuollekin. Poika keskittyi kirjaansa taas. Hän ei kestäisi taas sitä, että joku läheinen kuolee hänen takia. Nuorukainen kosketti korua, jossa roikkui lukko ja sen avain. Mutta yksinäisyys oli yksi kauheimpia tunteista, jota hän tunsi. Siitä oli kauan, kun hänellä viimeksi on ollut ystävä, jonka kanssa oli puhunut. Hän ei edes muista minkälaista se oli tai oikeastaan ei suostu muistamaan. Ja parempi niin. Nyt hänen oli pysyttävä mahdollisimman kaukana toisesta.

// Olemme tasoissa siis XD\\

//Jepulis : D//

He hetken aikaa tuijottivat toisiaan silmiin, Marc kysyvästi tapittaen, vastapäätä istuva poika taas hiukan hämmentyneen oloisena. "Thanks for the memories", kuului sitten vastaus, mutta ihan kuin Marc olisi nähnyt toisen jotenkin jähmettyvän olemukseltaan. Ihan kuin tuo olisi pelästynyt sitä, että oli avannut suunsa. "Hmm", Marc myhäili nyökäten ja jatkoi sitten: "Mäkin olen lukenut tuon kirjan. Ihan hyvä", hän lisäsi hyminäänsä ja loi toiselle puolikkaan hymyntapaisen. Poika näytti haluavan lukea rauhassa, joten Marc nojautui takaisin selkänojaansa vasten ja kohdisti oman ruskea katseensa kirjaansa, jonka oli poiminut hyllystä. Seuraava hetki meni lukemisessa, mutta uteliaan Marcin oli vaikea keskittyä kirjan lukemiseen. Tavallisesti hän olisi jättänyt toisen suosiolla rauhaan, mutta kun Marcille tuli välillä sellaisia uteliaita impulsiivisia piirteitä, ei hän voinut pahemmin pitää niitä piilossakaan. Joskus sitä halusi tutustua uusiin ihmisiin, joskus taas ei, mutta tällä kertaa tuo vastapäätä istuva vaaleahiuksinen nuorukainen vaikutti mielenkiintoiselta. "Mikä sun nimesi on?" Marc kysäisi. Se vain pääsi hänen suustaan automaattisesti.

Hiljaisuus oli laskeutunut heidän ylleen ja Joshua ehti luulla toisen jättävän rauhaan, mutta pian hän huomasikin ettei niin käynytkään.
"Mikä sun nimesi on?", hän kuuli toisen kysyvän. Nyt hän jäätyi totaalisesti. Tuo toinen yritti luoda ystävyyssuhdetta hänen kanssaan!? Vaaleahiuksinen tuijotti kirjaansa ja yritti keksiä jotain, mutta ei keksinyt mitään. Hän voisi kylläkin juosta pois kirjastosta ja lukittautua huoneeseensa. Tai sitten hän vain yrittäisi päästä jotenkin eroon tuosta. Miksi ihmeessä edes toinen puhui hänelle? Joshua mietti sitä ja katsoi toista ilmeettömänä. Jotenkin hänen vain teki mieli vastata ja saisi uuden ystävän. Mutta ei. Poika ei tahdo lisää ruumiita. Ei enää. Joshuan silmissä paistoi pelko, mutta peitti sen. Hän veti itsensä ympäri näkymättömän muurin. Muistot siskostaan ja Keistä alkoivat pyöriä mielessään, ettei vahingossakaan ystävystyisi nyt. Hän on jo monta vuotta tehnyt tätä, niin ei sen pitäisi niin paljoa tuntua hänessä, mutta ei.

Kysymyksen jälkeen blondi poika tuijotti hyvin ankaran intessiivisesti kirjaansa. Marcus odotti uteliaan kysyvänä toisen vastausta ja kohotti hieman toista kulmaansakin sen merkiksi, että odotti edelleen vastausta, mutta sitä ei tullut. Siitä Marc meni vähän hämilleen. Kellä oli jotain ongelmaa kertoa oma nimensä? Okei, ei sitten ollut hänen asiansa, asia kuitenkin jäisi hieman häiritsemään. Toinen ei tainut pitää hänen läsnäolostaan? Vai vaikuttiko hän niin kamalalta ihmiseltä, ettei hänelle pystynyt edes vastaamaan. Ei Marcilla yleensä ollut huono itsetunto, mutta nyt asia jäi hyvin paljon häiritsemään. Vastapäätä istuva tyyppi ei kuitenkaan ehkä kertoisi vaikka hän kysyisikin miksi toinen pysyi mykkänä. "Okei, mä ymmärrän, sä haluut olla rauhassa, joten en häiritse", Marc luovutti myös ajatuksilleen ja vetäytyi hiukan pettyneenä takaisin tuolinsa selkänojaan laskien katseensa hajamielisenä kirjansa tekstiin, johon oli vaikea niine ajatuksineen keskittyä.

"Okei, mä ymmärrän, sä haluut olla rauhassa, joten en häiritse", Joshua kuuli toisen luovuttava ja oli helpottunut siitä. Ja hieman surullinen. Hän arveli toisen olevan pettynyt, mutta minkäs hän sille voi? Kumminkin se murhaaja mies hyppää jostain nurkan takaata ja murhaa tuonkin, hänen edessään. Sitä hän ei haluaisi. Hän ei tahtoisi kokea sitä uudestaan. Nuorukainen ei huomannut alkavansa väristä pelosta. Aivan sama missä hän oli, koskaan hän ei tuntenut paikkaa turvalliseksi. Joskus hänestä tuntui siltä, kuin se mies hengittäisi hänen niskaansa.

Purren alahuultaan, vaaleahiuksinen laski kirjansa pöydälle ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Hän ei voinut täällä alkaa panikoida. Vaikka kuinka hän yritti kamala tunne ei kaikonnut. Miten poika toivoi, ettei toinen huomaisi ollenkaan häntä. Se vasta herättäisi huomiota liikaakin.

Marcus jatkoi ajatuksetonta lukemistaan jonkin aikaa ennen kuin huomasi sivusilmällään edessä olevan tyypin alkavan täristä. Tuon lihakset olivat jäykistyneet ja toinen näytti muutenkin huonovointiselta. Saiko se jonkinlaisen kohtauksen? Oliko sillä joku sairaus ja nyt se sai kohtauksen? Marc vilkuili hieman hämillään molemmille sivuilleen ja katsoi sitten toisen touhuja. Pitäisikö hänen tehdä jotain? Olisi se nyt kamalaa, jos tuo nyt kupsahtaisi eikä hän tajuaisi tehdä yhtään mitään. Blondi halusi selvästi olla rauhassa, mutta ei kai sitä yksin voinut jättää, jos se tärisi noin näkyvästi?
"Onks sulla kaikki kunnossa?" Marc kysyi hiukan varovasti ja nosti toista kulmaansa. Hän laski kirjan aukinaisena pöydälle ja nojautui pöydälle, hieman lähemmäs katsomaan toista ja yritti hakea jonkinlaista katsekontaktia.

Joshua katsoi harmahtavan sinisillä silmillään toista ja huomasi toisen sanovan jotain, mutta ei kuullut mitään. Hänen silmänsä kostuivat ja mikään ruuminjäsen ei suostunut toimimaan.
" E-en tahdo näh-nähdä häntä", hän sanoi hiljaa ja pelokkaana. Hänen mielensä oli sumea ja hänen näkymätön suojamuurinsa murtui samantien. Nuorukaisesta tuntui kuin hän olisi taas siellä pimeässä ladossa, josta löysi kuolleen siskonsa. Hän kietoi kätensä ympärilleen yrittäen saada värinän pois, mutta se ei onnistunut. Hänen todellisuudentaju oli kadonnut kokonaan. Kyyneleet alkoivat pikku hiljaa valumaan pojan poskia pitkin ja hän vain tuijotti eteenpäin. Pojan mieli oli matkustanut siihen synkkään muistoon, mistä kaikki oli alkanut. Jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen.

// Sori että tuli näin extra lyhyt ^^\\

Viimeinkin katsekontakti, mutta jostain syystä blondi nuorukainen näytti hyvin pelokkaalta ja aralta. " E-en tahdo näh-nähdä häntä", tuo sanoi kietoen kätensä itsensä ympärille. Seuraavaksi tämän silmistä alkoi valua kyyneleitä vuolaana poskia pitkin. "Ketä?" Marc kysyi hämmentyneenä ja kurtisti kulmiaan neuvottomana. Toinen itki, mitä hänen pitäisi tehdä? Nuorukainen meni lukkoon näissä tilanteissa. Kuinka näissä tilanteissa kuuluisi oikein menetellä? Hän oli ihan neuvoton ja yritti etsiä katsellaan jostain apua tähän tilanteeseen, muttei löytänyt sitä. Tuskin poikaa helpottaisi, jos joku kirjastonhoitaja tulisi tunkemaan nokkansa tuon sotkuihin. Eikä varmaankaan Marcinkaan ollut hyvä tunkea nenäänsä toisen asioihin, mutta eihän hän voinut tuota tähänkään jättää ja lähteä itse menemään. Sehän olisi suoraan sanottuna pakenemista.

Mustahiuksinen nousi tuolista ylös ja kiersi blondin pojan puolelle ja kyykistyi tämän tuolin viereen. Tämä katsoi jonnekin kaukaisuuteen, ilmeisesti mieli oli jossain pään sisällä. "Pitäskö sut viedä terveydenhoitajalle?" hän kysyi toiselta ja laski varovasti kätensä tuo olkapäälle, jotta saisi jonkinlaisen kontaktin tähän, joka oli kuin jonkinlaisessa transsissa.

//Eip, mitään. lyhyempiäkin on nähty : D//

Kun Joshua tunsi toisen kosketuksen, hän huomasi olevansa kirjastossa. Värinä ei lakannut ja hän tunsi itsensä heikoksi. Harmahtavan sinisillä silmillään hän katsoi toista kysyen. Pojan ajatukset olivat aivan sekaisin ja tunsi kuinka hänen päätään alkoi särkeä. Nuorukainen ei tajunnut mitä oli juuri tapahtunut. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän sai ajatuksensa selkeämmiksi. Joshua painoi kätensä otsaansa vasten ja tunsi kuinka kyyneleet valuivat poskia pitkin vieläkin. Mikä hänelle oli tullut? Joshua oli kamalan nolona ja katsoi pöydällä olevaa kirjaa, jonka hän oli jättänyt siihen. Blondi ei kehdannut katsoa toista. Tuo toinen varmaankin kuvitteli hänen olevan joku outo hyypiö tai jotain. Ehkäpä hänellä oli mielessä vikaa ja pahastikin.

Nuorukainen ei ollenkaan huomannut toisen koskettavan hänen olkapäätään, vaikka sen ansiosta hänen mielensä oli palannut todellisuuteen. Hän värisi hiukan vielä. Hänestä tuntui kuin hänen voimansa olisi imaistu pois. Hän ei uskoisi pystyvänsä seisomaan kunnolla.

// Anteeksi pieni kesto n.n'' Iskä oli saanut ihanan päähän pistoksen, että pidettäisiin koko perhe konelakko o.o\\

//Anteeksi minunkin kestoni mutta nuo isät keksii kyllä välillä vähän kaikenlaista 8D//

Blondi poika katseli nyt häntä hieman kysyvästi. Tämän silmistä näki, että olankosketus oli tuonut tämän takaisin maanpinnalle ja nyt tuo ihmetteli mitä oli oikein tekeillä. Mutta se edelleen näytti aika huonovointiselta, kasvotkin olivat kalpeat. Olikohan varmaa, ettei tuolla ollut sittenkään jotain skitsofrenian tyyppistä sairautta. Sitä kyllä oli turha mennä itse tulkitsemaan kun ei ollut mikään psykologi.

Poika näytti todellakin huonovointiselta ja se tärisikin vielä hieman, mutta värinä oli pienenemään päin, joten ehkä pahin oli jo ohi. Marc oli yhä neuvotten ja puraisi pienesti alahuultaan mietteliäänä. Hän otti käden toisen olalta pois, mutta pysyi yhä kyykyssä ja tutki toisen kasvoja ruskeilla silmillään. "Ootko sä varma, ettei sua tarvitse viedä terveydenhoitajalle?" hän kysyi toisen kerran toiselta kun tuo ei ollut edelliseen kysymykseen vastannut.

Joshua pudisti päätään pienesti vastaukseksi. Se ei auttaisi ollenkaan. Ei ole koskaan auttanut eikä varmasti nytkään auttanut. Nuorukainen ei kumminkaan kehdannut katsoa toista vieläkään. Hän yritti nousta jotta pääsisi pois paikalta ja unohtaa koko kohtauksen, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet yhtään. Nyt hän oli loukussa. Kuinka hän nyt pääsisi pois tästä tilanteesta? Joshua kääntyi hitaasti katsomaan toista sivusilmällään. Hän oli varuillaan koko ajan. Blondi ei ollut oikein varma kysyisikö apua vai ei? Tälle ajatukselle hän ei mieltynyt. Vatsassa tuntui lentelevän perhosia. Siitä oli niin kauan, kun hän oli puhunut kenenkään kanssa. Tai oikeastaan puhunut kenellekään toiselle nuorelle.

// Anteeksi että kesti kauan vastata ^^''//